01 / Vanha radiotorni

01 / Vanha radiotorni



Nadja tuijotti edessään kohoavaa radiotornia. Ehkä torni kaatuisi tai katoaisi, jos hän katsoisi sitä tarpeeksi kauan räpäyttämättä silmiään. Nadjan keskeneräisestä tupakasta nouseva savu kuitenkin kirveli hänen silmiään ja pakotti tytön lopettamaan tuijotuskilpailunsa Verdanturfin vanhan radiotornin kanssa. Melchor-Pansear katsoi myötätuntoisena, kun sen ihmisystävä heitti tupakan rannan hiekkaiseen maahan ja polki sen sammuksiin lenkkarinsa kärjellä.

’Ylös, kuva komentokeskuksesta, alas, helppo homma’, Nadja toisteli mielessään.

Huhut paranormaaleista ilmiöistä tornin rappukäytävillä ja ihmisten päät sekoittavista signaaleista komentokeskuksessa olivat tietysti pelkkiä huhuja, mutta kaikessa rehellisyydessä ajatus torniin kiipeämisestä karmi Nadjaa. Tämä saisi luvan olla viimeinen kerta, kun hän häviäisi vedon Eemilin kanssa. Poika oli mestari puijaamaan muita ja virittämään ansoja, mutta jostain syystä Nadja juoksi joka kerta päätä pahkaa mukaan ystävänsä metkuihin.

Ilta-aurinko teki jo laskuaan Verdanturfin kerrostalojen taakse. Melchor loikkasi Nadjan olkapäälle, ja siinä hetkessä naisenalku päätti selvitä sisään ja ulos tornista ennen pimeän tuloa, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

”Mennään, Mel”, hän puhahti ja lähti harppomaan uhmakkaasti kohti parinkymmenen metrin päässä odottavan radiotornin alaovea.

Tornin ovella Melchor painoi kahvan alas Nadjan puolesta – ovi oli murrettu auki vuosia sitten eikä kukaan ollut vaivaantunut korjaamaan sitä – ja kannusti ihmisystäväänsä astumaan peremmälle tornin hämärään ala-aulaan. Brunette kiskaisi kokoa liian ison hupparinsa hupun päänsä suojaksi ja astui hengitystään pidätellen kynnyksen yli.


Ala-aula oli itse asiassa paljon valoisampi kuin Nadja oli kuvitellut. Tämän todettuaan hän uskalsi jälleen hengittää. Ilta-auringon säteet siivilöityivät sisään lukuisista pienistä ikkunoista ja täplittivät kuluneita lattialaattoja. Pelko tuntui väistyvän uteliaisuuden tieltä, ja Nadja uskaltautui katselemaan ympärilleen ja suuntaamaan kulkunsa kohti aulan perältä nousevaa kivistä kierreportaikkoa. Tornin alin kerros näytti olevan tyhjä joitakin pölyyntyneitä laatikoita ja seiniin ruuvattuja metallisia kaappeja lukuun ottamatta, ja nainen toivoi, että myös tornin ylemmät kerrokset paljastuisivat yhtä tylsiksi, tai ainakin yhtä valoisiksi.

Kierreportaiden juurella Melchor viittoi ihmisystäväänsä menemään edeltä. Nadja kohotti kulmiaan ja katsoi tuliapinaa merkitsevästi.

”Ai sä haluut pitää perää? Onpa jaloa.”

Nadja ei ollut varma, miksi hän puhui kuiskaten. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan lähti varovasti kiipeämään portaikkoon. Melchor äännähti jokseenkin huvittuneesti ja lähti nousemaan portaita kouluttajansa jäljessä.

Torni ei onneksi ollut yhtä korkea kuin Verdanturfin uusi radiotorni. Nadja muisteli kaupungin vastakkaisella laidalla kohoavan tornin yltävän reippaasti yli sataan metriin, ja arvioi vanhan tornin olevan hädin tuskin puolet uuden rakennuksen korkeudesta. Kerroksia ei voinut olla kuin korkeintaan neljä tai viisi, tai niin brunette ainakin toivoi – portaikko kävi metri metriltä hämärämmäksi, eivätkä uudet kerrokset saaneet hänen oloaan ainakaan aiempaa tervetulleemmaksi. Nainen huomasi hidastavansa kulkuaan ja painuvansa enemmän kyyryyn jokaisen uuden kerroksen kohdalla, kuin odottaen, että joku tai jokin potkaisisi häntä päähän sillä sekunnilla, kun se kohoaisi avoportaikosta lattiatason yläpuolelle. Melchor kipitti tunnollisesti perässä, uskaltautuen jopa tekemään nopeita pyrähdyksiä kerroksissa. Olento oli tästä huolimatta edelleen hengissä, mikä rauhoitti Nadjan mieltä jonkin verran. Ehkei tornissa tosiaankaan ollut mitään omituista nähtävää tai kuultavaa, vaan ainoastaan pölyä ja toimintakelvottomia sähkölaitteita.

Nadja keskittyi portaikossa kulkemiseen niin kovasti, ettei ensin edes huomannut, että oli selvinnyt ylimpään kerrokseen asti. Hänen edessään avautuva tila oli yllättävän suuri, joskin paljon hämärämpi kuin tornin alin aula – pari korkeaa ja kapeaa ikkunaa päästivät jonkin verran valoa sisään, mutta jättivät portaikon suun lisäksi noin puolet kerroksesta hämärän peittoon. Suurikokoiset komentopöydät ja konsolit veivät kaiken tilan komentokeskuksen reunoilta, ja olipa huoneen keskelläkin muutama saareke, joiden päälle oli jätetty vanhoja tarvikkeita ja sähkölaitteita. Nadja hymyili voitonriemuisesti, kaivoi kännykän taskustaan ja nappasi kuvan komentokeskuksesta porraskäytävän kaiteen raosta. Hän lähetti kuvan Eemilille.

>> Hävisit, täällä ollaan

Hänen ystävänsä vastasi saman tien.

<< joo joo, selvii vielä hengissä takas

Nadja pyöräytti silmiään ja sulloi kännykän takaisin farkkujensa takataskuun. Komentokeskus näytti houkuttelevalta, mutta edelleen hiukan karmivalta, eikä naista välttämättä huvittanut jäädä tutkimaan paikkaa sen enempää. Toisaalta hän oli tullut tänne asti. Entä jos tornista sattumalta löytyisikin jotakin arvokasta tai hyödyllistä?

Naisen pohdinnat loppuivat kuin seinään, kun hän yllättäen huomasi komentokeskuksen suurimman konsolin edustalla liikettä. Nadja vetäytyi salamannopeasti alemmas portaikossa ja läimäytti kätensä Melchorin suun eteen. Onneksi tuliapina ymmärsi olla hiljaa. Brunette nyökkäsi hitaasti liikkeen suuntaan ja jäi sydän jyskyttäen tuijottamaan huoneen poikki. Jos komentokeskuksen toisella laidalla tosiaankin oli joku tai jokin, huomatuksi tuleminen oli hänen toivelistallaan viimeisenä.

Hetken aikaa radiotornin ylin kerros vaikutti täysin autiolta, mutta pian Nadjan epäilykset osoittautuivat oikeiksi. Komentopöydän edessä kyyristellyt hahmo suoristui, ja himmeässä valossa Nadja erotti ihmisen siluetin liikkuvan yhden konsolin luota toiselle. Hän kuuli hahmon askeleiden vaimean töminän lattiaa vasten, joten vastoin kaikkia todennäköisyyksiä siluetti ei luultavasti ollut kummitus. Hahmon pysähdyttyä brunette huomasi yllätyksekseen, että komentokeskuksen suurin konsoli näytti olevan päällä. Hän kuuli sähkövirran unisen huminan ja näki lukuisat punaisen, vihreän ja keltaisen väreissä himmeästi hohtavat painikkeet ja ruudut, jotka täplittivät konsolin pintaa ja kylkiä.

Nadja ja Melchor jäivät tarkkailemaan hahmon liikkeitä portaikon kaiteen takaa. Siluetti liikkui komentopöydän luota toiselle, ja mikäli konsoleiden lisääntyviä valoja ja sähkövirran voimistuvaa rätinää oli uskominen, käynnisti komentopöytien laitteita yksi toisensa jälkeen. Hahmo näytti varsin pienikokoiselta eikä siten kovin uhkaavalta, vaikka tarkempia piirteitä oli mahdotonta hahmottaa huoneen hämäryydessä. Nadja katseli, kun hahmo teki muutaman kierroksen komentopöytien rivistön edessä, pysähtyen lopulta komentokeskuksen vasemmalla laidalla olevan konsolin eteen ja kyyristyen sen ylle.

Jännitys kihelmöi Nadjan selkäpiissä eikä hän voinut enää vastustaa kiusausta. Hän viittoi Melchoria olemaan hiljaa, ja nousi sitten varovasti viimeiset askelmat tornin ylimpään kerrokseen. Nainen pysytteli matalana ja kulki mahdollisimman nopeasti päkiät edellä astuen komentokeskuksen keskellä olevien pöytien suojaan. Nadja kurkkasi varovasti pöydän yli hahmon suuntaan, joka onneksi oli edelleen keskittynyt samaan komentopöytään kuin aiemminkin. Matkaa keskuskonsolille oli enää alle kymmenen metriä. Sen nainen taittoi lattian rajassa lähes ryömien kuin Salandit ikään ja toivoi, että hänen liikkeidensä äänet peittyisivät sähkön huminan ja laitteiden rätinän alle.

Vihdoin komentopöydän ääreen päästessään Nadja kohottautui varovasti kyykkyasentoon sen eteen. Hän vilkuili vuoroin vasemmalla häilyvää ihmishahmoa, vuoroin konsolia pienine näyttöineen ja painikkeineen. Bruneten oli myönnettävä itselleen, ettei hän saanut komentopöydästä oikein mitään irti. Konsoli humisi voimakkaasti ja väläytteli erilaisia valoja, mutta Nadjan oli vaikea uskoa, että vanhan ja kuluneen näköinen komentopöytä olisi yhteydessä anomalian tai minkään muunkaan vastaanottamiseen. Nainen tunsi olonsa hiukan hölmöksi aiemman pelkonsa takia – tietysti vanhasta radiotornista kertovat tarinat olivat silkkaa urbaanilegendaa. Niinpä Nadja oli jo kääntymässä takaisin, kun hän yhtäkkiä huomasi pöydässä jotakin tuttua, ja mikä vielä parempaa, kirjaimellisesti irti lähtevää: konsolin oikeassa yläkulmassa törrötti USB-tikku. Rattaat raksuttivat Nadjan päässä - tikulla oli oltava jotakin mielenkiintoista.

Nadja virnisti itsekseen ja kohottautui varovasti lähes täyteen pituuteensa yltääkseen tikkuun. Pienikokoinen laite lähti irti helposti, mutta vetäessään kättään takaisin hän kyyristyi liian nopeasti ja löi kyynärpäänsä konsolin alareunaan. Hän sihahti kivusta, mutta ääni peittyi auttamatta korviahuumaavan sähköisen pamahduksen alle, jota seurasi kimeä, inisevä signaali. Nainen kellahti säikähtäneenä takamukselleen ja puristi USB-tikun nyrkkiinsä niin tiukasti, että pelkäsi hetkellisesti sen räsähtävän rikki. Kuten arvata saattoi, pienemmän komentopöydän kimpussa puuhastellut hahmo kääntyi salamana kannoillaan ja naulitsi katseensa Nadjaan, joka parhaillaan pyristeli ylös lattialta. He tuijottivat toisiaan sekunnin tai kaksi, Nadja ja hahmo – brunette ehti juuri ja juuri rekisteröidä hahmon vaatetuksen ja ilmeen ennen kuin henkilön suusta pääsi yllättynyt hei-huuto ja tämä ampaisi Nadjan suuntaan.

Nadja oli hetkessä jaloillaan ja ryntäsi kohti rappukäytävää.

”Mel! Äkkiä! Alas!”


Nadja ei ollut ikinä elämässään juossut portaita yhtä nopeasti, ja hän oli juossut portaissa lukemattomat kerrat. Naisen jalat takoivat askelmia hurjalla vauhdilla ja veri kohisi hänen korvissaan, kun hän puoliksi pinkoi, puoliksi loikki alas ja ulos tornista Melchor niskassaan roikkuen. Nadjalla ei ollut aavistustakaan, miten pitkälle häntä jahtaamaan lähtenyt nainen lopulta juoksi heidän perässään, mutta kun brunette kääntyi raskaasti hengittäen katsomaan taakseen noin sadan metrin päässä tornista, hän ei nähnyt ulkona ristin sielua. Mereltä kantautuva tuuli pöllytti rannan hiekkaa ja peitti radiotornin alaoven osittain näkyvistä. Nadja sujautti USB-tikun farkkujensa taskuun, käänsi selkänsä tornille ja juoksi Melchor vierellään Verdanturfin pimeneville kaduille.