02 / Löytäjä (ei) saa pitää
Posted On: Jun 30, 2020 17:19:29 GMT 2
Post by Windy on Jun 30, 2020 17:19:29 GMT 2
02 / Löytäjä (ei) saa pitää
Nadja haukkoi henkeään saapuessaan Paronin edustalle. Kelmeät neonvalot baarin oven yläpuolella eivät valaisseet juuri muuta kuin rakennuksen kulunutta seinää, ja brunette toivoi sydämestään, että radiotorninainen oli hukannut hänet Verdanturfin alati pimenevään iltaan jo aikoja sitten. Nadja vilkaisi vielä kerran olkansa yli vetäessään baarin oven auki, mutta ei nähnyt takanaan kuin asfalttia ja katuvaloja. Hän puisti vainoharhaisen olon harteiltaan ja livahti sisään baarin etuovesta.
Paroni oli sisätiloiltaan huomattavasti ulkopuoltaan miellyttävämpi. Nadja muistin Eemilin kertoneen, että tiloissa oli vuosia sitten toiminut hotellin aulabaari, ja kortteliravintolan uusi sisustus oli edelleenkin aulamaisen väljä nahkasohvineen kaikkineen. Nadja lähti harppomaan kohti baaritiskiä ja huokaisi helpotuksesta nähdessään Eemilin astuvan takahuoneesta tiskin taakse. Mies käveli tiskin päätyyn ja hymyili vinosti katsoessaan, kuinka Nadja istahti baarijakkaralle häntä vastapäätä. Melchor ponkaisi viereiselle jakkaralle ja henkäisi huojentuneen kuuloisesti.
”Näytät siltä kun oisit nähnyt useammankin aaveen”, Eemil virnuili ystävälleen tiskin toiselta puolelta. Nuorukaisen pähkinänruskeat silmät tuikkivat ilkikurisesti. Mustassa työkauluspaidassaan ja sliipatussa ananastukassaan Eemil näytti lähes asialliselta nojatessaan tiskiin. Mies oli työskennellyt Paronissa koko täysi-ikäisyytensä ajan, mikä tuntui Nadjasta ikuisuudelta siitä huolimatta, että Eemil olikin häntä vain vuoden vanhempi. Brunette iloitsi ystävänsä työmenestyksestä, vaikka huomasikin edelleen usein kaipaavansa häntä seurakseen milloin mihinkin pikkurikokseen. Baarimikkona Eemil tosin tuntui nykyään tietävän kaiken, mitä kaupungissa tapahtui, joten Nadja oli päättänyt olla valittamatta asiasta liikoja.
”Ei siellä aaveita ollu”, nainen puuskahti, vaikka radiotornin kierreportaiden muisteleminen karmikin hänen selkäpiitään hiukan, ”mut kato mitä mä löysin.”
Nadja kaivoi USB-tikun taskustaan ja laski sen baaritiskille Eemilin eteen. Mies kohotti lävistettyä kulmaansa.
”Löysit?”
”Okei, no, varastin”, hän heitti kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi.
Eemil pyöritteli muistitikkua kädessään. ”Keneltä?”
”En mä tiiä. Siellä oli joku nainen. Toi tikku oli kiinni yhdessä konsolissa.”
”Pakko täs on jotain hauskaa olla. Mulla on läppäri takahuoneessa, tuutko?”
Nadja oli jaloillaan jo ennen kuin hänen ystävänsä sai lausettaan loppuun. Melchor hyppäsi tiskin yli Eemilin olkapäälle, ja Nadja seurasi kaksikkoa sisään VAIN HENKILÖKUNTA -kyltillä koristellusta mustasta ovesta.
Kolmikko kerääntyi Eemilin kannettavan tietokoneen ääreen tilan perälle. Paronin takahuone ei ollut juuri itse baaritilaa valoisampi. Läppärin näytön valo kirveli Nadjan silmiä, mutta hetken kärsittyään hän onnistui tarkentamaan katseensa laitteeseen ongelmitta. Nadja ja Melchor katselivat, kun Eemil työnsi muistitikun koneen USB-porttiin. Brunette yritti naputtaa jalkaansa lattiaa vasten malttamattomana, mutta lattian pinta oli niin tahmea, että rytmistä tuli todella laiska ja epätasainen. Pitkän odotuksen jälkeen näytölle kuitenkin avautui pieni ikkuna, jonka vasemmassa yläreunassa komeili tasan yksi kansio. Eemil napsautti nimettömän kansion auki, ja ruudulle levähti rivikaupalla erilaisia tiedostoja. Nadja innostui ja työnsi naamansa lähes kiinni näyttöön, mutta pettyi huomatessaan, että valtaosa tiedostoista oli nimettömiä tai nimetty yksittäisillä merkeillä. Lisäksi lähes kaikki tiedostot olivat muotoa .ehp. Hän mietti ja mietti, mutta ei muistanut koskaan kuulleensa kyseisestä tiedostomuodosta.
”Saatko sä noita auki?” brunette kysyi Eemililtä ja osoitti yhtä kymmenistä ehp-tiedostoista.
Eemil yritti, mutta ei löytänyt sopivaa ohjelmaa tiedostojen avaamiseen. Mies huokaisi turhautuneena.
”Ehkä nää korruptoitui kun vedit tän tikun irti. Vaikka en kyllä tiiä minkä ohjelman muka pitäis avata ehp-tiedostoja”, nuorukainen pohti kulmat kurtussa.
Takaiskusta huolimatta muutama tiedostoista kiinnitti Nadjan huomion. Yksi ehp-tiedostoista oli mielikuvituksettomasti otsikoitu ”henkilötiedoiksi”, ja aivan kansion lopussa oli kaksi nimetöntä tekstitiedostoa, joiden sisältö näytti koostuvan täysin päättömistä merkkijonoista.
Melchor tuijotti avattua tekstitiedostoa pitkään.
”Pan, pan”, se virkkoi lopulta.
Onnekseen Nadja ymmärsi Pansearia valtaosan ajasta. Hänen katseensa poukkoili läppärin näytön ja tulipokémonin välillä kuin pingispallo.
”Mel sanoo, että toi vois olla salakieltä. Mitä luulet?”
Eemil kallisti päätään. Nadja ei tosin ollut aivan varma, kielikö ele siitä, että Eemil todella pohti asiaa, vai venyttelikö tämä vain niskaansa.
”Ehkä”, nuorukainen sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”mutta en mä tiedä onko tässä mitään arvokasta tietoa. Eikä tää kyllä muutenkaan oo yhtään mun osaamisalaa. Eikä varmaan sunkaan.”
Nadja pyöräytti silmiään. Eemil oli selvästi ollut oikeissa töissä aivan liian kauan. Rikollispiireissä käytettiin paljon erilaisia koodikieliä, mutta bruneten oli myönnettävä, ettei hän ollut perehtynyt niihin, saati sitten viestinyt yhdelläkään. Moiset hienoudet olivat nimekkäämpien lainsuojattomien puuhia. Nadjan kaltaisille pikkurikollisille oli paljon tarkoituksenmukaisempaa, että niin uutiset kuin salaisuudetkin kiersivät selkokielellä.
”Totta kai siinä on! Ei se muuten olis kirjoitettu salakielellä.”
”Jos se on salakieltä”, Eemil painotti ja huokaisi sitten, ”mä joka tapauksessa siirsin nää kaikki jo tähän koneelle. Lähetän ne tekstitiedostot sulle. Hukkaat sen tikun kuitenkin.”
”No joojoo. Mä mietin asiaa”, Nadja puuskahti ja irrotti muistitikun tietokoneesta.
Hänen taidoillaan oli turha yrittää lähteä purkamaan mahdollista koodikieltä, eikä nainen liioin tuntenut tai edes tiennyt ketään, joka olisi ollut pätevä kyseiseen touhuun. Nadja ei myöskään ollut aivan varma, halusiko sekaantua potentiaalisesti ylemmän tason rikolliseen radiotornibisnekseen, johon liittyi oudolla tiedostomuodolla salattuja henkilötietoja ja koodikielellä kirjoitettuja viestejä. Nadjan kiinnostus oli auttamatta herännyt, mutta hän myös tiesi oman paikkansa. Kaikkien varpaille ei kannattanut hyppiä.
”Mun pitää miettiä tätä.”
”Sä sanoit ton jo”, Eemil huomautti.
Nadja sulloi USB-tikun farkkujensa etutaskuun ja huitaisi toisella kädellään epämääräisesti ystävänsä suuntaan.
”Oo hiljaa. Mä lähden kotiin.”
”Tarkotat varmaan mun kotiin?”
Nadja pörrötti Eemilin kirkkaanvihreiksi värjättyjä hiuksia kävellessään tämän ohi baarin takaovelle. Hän oli asunut kyseisen lapsuudenystävänsä alivuokralaisena jo useamman viikon, mutta järjestely ei tuntunut häiritsevän miestä.
”Nähdään aamulla”, Eemil huikkasi Nadjan ja Melchorin perään heidän livahtaessaan takaisin kaupungin kaduille.
Alkukesän yö Verdanturfissa oli pimeä mutta lämmin. Arkipelagon pohjoisosissa yöt olivat kenties jo kauttaaltaan valoisia, mutta Viridianissa hämäryys jatkuisi vielä pitkälle kesään. Lauhkea merituuli kuljetti satamasta savun hajua ja yksittäiset Taillowit lentelivät kerrostalojen kattojen yllä korkealla Nadjan ja Melchorin yläpuolella. Kaupungissa oli huvittavan paljon suuria ja pramean näköisiä rakennuksia – ihan kuin Verdanturf olisi yrittänyt kompensoida kuvitteellisella suuruudellaan sitä, ettei se hallinnollisesta asemastaan huolimatta ollut provinssin pääkaupunki. Kapeita rakennusten välejä ei oltu suunniteltu kuhiseville kauppakaduille, äänekkäille toriaukioille tai aurinkoisille bulevardeille, vaan harmaat kadut ja kujat johtivat jäykästi paikasta toiseen vailla turhia koukeroita. Nadja piti Verdanturfin kirjaimellisesta mutkattomuudesta, mutta hänen oli myönnettävä, että erityisesti kaupungin keskusta kävi kaikessa muuttumattomuudessaan toisinaan tylsäksi. Satama ja laitakaupunki tarjosivat vaihtelua silloin tällöin, mutta nekin olivat pitkälti samassa linjassa keskustan tapahtumaköyhyyden kanssa.
Nadja kääntyi tottuneesti kadunkulmalta toiselle Melchor kannoillaan loikkien. Kuten Verdanturfin kaltaisessa kaupungissa saattoi odottaakin, hän ei nähnyt ympärillään juuri muuta kuin harmaita seiniä satunnaisine kyltteineen ja valoineen. Brunette asteli Virkakatua pitkin kohti kaupungin satama-alueen laitaa ja oli juuri kääntymässä Eemilin kotikadulle Laivakujalle, kun hän äkkiä huomasi Melchorin pysähtyneen. Nadja kääntyi katsomaan takanaan nököttävää tuliapinaa, joka tuijotti keskittyneesti heidän tulosuuntaansa pitkin hajanaisesti valaistua katua. Otuksen korva värähti. Nadja yritti keskittyä kuuntelemaan, mutta hänen korviinsa ei kantautunut muuta kuin Taillowien huutoa ja satunnaisia kolahduksia sataman suunnalta.
Melchor kääntyi kannoillaan ja hyppäsi parilla vaikuttavalla loikalla ihmisystävänsä olkapäälle.
”Pan, pan”, se sihahti hätäisen kuuloisesti ja huitoi käpälällään Laivakujan suuntaan.
”Me- mitä?” Nadja kysyi hämmentyneenä, mutta kääntyi kuitenkin Laivakujalle ja lähti harppomaan katua pitkin kohti Eemilin asuntoa. Matkaa oli jäljellä enää viitisensataa metriä.
”Sear!” Melchor älähti.
”Meitä seurataan? Mut eihän-”
”Pan!”
”Okei, okei”, nainen mutisi ja kiihdytti askeleensa juoksuksi.
Nadja tunsi paniikin hiipivän jäseniinsä. Mitä hän nyt muka oli tehnyt? Brunette kurkkasi juostessaan hätäisesti olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hänen yllätyksensä olikin suuri, kun hän katseensa takaisin tiehen kääntäessään oli vähällä törmätä keskellä katua kyyristelevään Mightyenaan. Nadja kiljaisi yllättyneenä ja singahti oikealle tarkoituksenaan kiertää Pokémonin ympäri, mutta joku tai jokin tarttui häntä lujasti olkavarresta. Nadjan matka katkesi nytkähtäen ja kipu kiehahti hänen oikeassa olkapäässään kuin se olisi yrittänyt poksauttaa itsensä irti liitoksistaan. Brunette sihahti tuskissaan ja otti vielä muutaman kompuroivan askeleen eteenpäin, mutta ote hänen olkavarressaan pysyi lujana eikä juuri sallinut hänelle liikkumisvaraa. Melchor käänteli päätään vauhdikkaasti kuin hoothootinpoikanen suunnatessaan katseensa vuoroin Mightyenaan, vuoroin kouluttajaansa ja tämän nappaajaan.
”Musta tuntuu, että sulla on jotain, joka kuuluu mulle”, sanoi naisääni Nadjan takaa.
Nadja yritti parhaansa mukaan kuulostaa itsevarmalta naurahtaessaan, mutta ääni kuulosi kuristuneelta ja heikolta. ”Mulla? Miten niin?”
Hän kurottautui vaivalloisesti katsomaan vangitsijaansa olkansa yli. Nadja tunnisti henkilön nopeasti radiotorninaiseksi. Kivenmurikka jos toinenkin tuntui tipahtavan hänen vatsanpohjaansa.
Radiotorninainen tuhahti ja töytäisi Nadjaa eteenpäin. Samalla nainen irrotti otteensa hänen olkapäästään, ja ilokseen Nadja onnistui olemaan kaatumatta rähmälleen tönäisyn voimasta. Hän hoiperteli eteenpäin muutaman kumaran askeleen verran, mutta oli sitten taas vähällä törmätä ärisevään Mightyenaan. Melchor kiiruhti ihmisystävänsä jalkoihin. Brunette nielaisi hermostuneena ja kääntyi olkapäätään pidellen katsomaan katulampun himmeässä valokeilassa seisovaa radiotorninaista.
Nainen näytti häiritsevän rennolta siihen nähden, että oli juuri potentiaalisesti vääntänyt Nadjan olkapään sijoiltaan. Hän seisoi kädet puuskassa paino vasemmalla jalalla ja kohotti toista tummaa kulmaansa Nadjan suuntaan. Naisella oli pistävät, siniset silmät ja hän oli pukeutunut grunge-tyylisesti revittyihin farkkuihin ja kangasmerkeillä ja niiteillä koristeltuun farkkutakkiin. Lyhyet korpinmustat hiukset pysyivät enimmäkseen poissa naisen kasvoilta pään ympäri sidotun bandanahuivin ansiosta. Ainoa asia, joka heikensi naisen uskottavuutta, oli hänen pituutensa. Nadja ei voinut estää suupieltään nykimästä. Radiotorninainen oli ainakin puoli päätä häntä lyhyempi.
”Ei mulla oo mitään”, Nadja huomasi töksäyttävänsä, vaikka USB-tikku painoikin äkkiä yllättävän raskaana hänen taskussaan.
Radiotorninainen siristi silmiään.
”Ei mulla niin huono kasvomuisti oo. Katos nyt, sä voit antaa sen tikun mulle, tai Norael voi ottaa sen.”
Mightyena urahti ilmeisen tyytyväisenä kuullessaan nimensä. Nadja pakottautui suoristamaan ryhtinsä.
”Sun pitää etsiä henkilötietos jostain muualta”, hän bluffasi, ”se tikku on jo mennyttä.”
Nadja ei ollut varma, miksi suhtautui muistitikkuun yhtäkkiä niin omistavasti, mutta hänhän sen oli varastanut. Löytäjä sai pitää.
”Mikäs toi tuolla taskussa on?” Tummahiuksinen nainen osoitti puolihuolimattomasti Nadjan suuntaan. Brunette vilkaisi alaspäin ja kirosi farkkujensa tiukkoja etutaskuja mielessään. Kunpa hän vain olisi jäänyt Eemilin riesaksi viettämään iltaa Paroniin. Nyt hän ei voinut enää perääntyä – oli siis aika tehdä jotakin harkitsematonta.
”Mitä sä sillä edes teet? Ne tiedostot on korruptoituneita. Ja nyt, jos ei haittaa, mulla ja Melillä on muita asioita hoidettavana.”
Melchor vilkaisi ihmisystäväänsä epävarman oloisena, mutta kyyristyi sitten hiukan vastahakoisesti taisteluasentoon.
”Pan, pan!” se uhosi.
Kadulla oli hetken aivan hiljaista, mutta sitten radiotorninaisen farkkutakin peittämät hartiat alkoivat hytkyä ja hän päästi ilmoille vaivoin tukahdutetun haukahduksen, jonka kaiketi oli tarkoitus kuulostaa naurulta. Naisen Mightyena ulvahti huomattavan samankaltaisella nuotilla.
”Arvaa mitä? Antaa olla. Sä oot aika hauska. Mikä sun nimi on?”
Nadja katsoi epäuskoisena, kun lyhythiuksinen nainen otti askeleen eteenpäin ja ojentautui kättelemään häntä. Brunette katsoi ensin radiotorninaista, sitten tämän ojennettua nahkahansikkaan verhoamaa kättä, ja sitten taas radiotorninaista.
”Nox”, hän esittäytyi lopulta ja vastasi naisen kädenpuristukseen, vaikka liike kivistikin hänen olkapäätään.
Radiotorninainen virnisti hyväntuulisesti.
”Nox”, hän vaikutti maistelevan nimeä hetken, ”hauska tavata. Sä voit sanoa mua Hyenaksi.”
Nadja yritti parhaansa mukaan vastata naisen toispuoleiseen hymyyn, mutta hänen oma hymynalkunsa katosi nopeasti yllätyksen tieltä.
’Hyena? Se Hyena?’
Brunette tajusi puhuneensa ääneen vasta, kun Hyena nauroi katkonaiseen tapaansa ja irrotti otteensa.
”Luultavasti. Ja nyt se tikku kauniiseen käteen. Me tarvitaan sitä.”
Nadja haukkoi henkeään saapuessaan Paronin edustalle. Kelmeät neonvalot baarin oven yläpuolella eivät valaisseet juuri muuta kuin rakennuksen kulunutta seinää, ja brunette toivoi sydämestään, että radiotorninainen oli hukannut hänet Verdanturfin alati pimenevään iltaan jo aikoja sitten. Nadja vilkaisi vielä kerran olkansa yli vetäessään baarin oven auki, mutta ei nähnyt takanaan kuin asfalttia ja katuvaloja. Hän puisti vainoharhaisen olon harteiltaan ja livahti sisään baarin etuovesta.
Paroni oli sisätiloiltaan huomattavasti ulkopuoltaan miellyttävämpi. Nadja muistin Eemilin kertoneen, että tiloissa oli vuosia sitten toiminut hotellin aulabaari, ja kortteliravintolan uusi sisustus oli edelleenkin aulamaisen väljä nahkasohvineen kaikkineen. Nadja lähti harppomaan kohti baaritiskiä ja huokaisi helpotuksesta nähdessään Eemilin astuvan takahuoneesta tiskin taakse. Mies käveli tiskin päätyyn ja hymyili vinosti katsoessaan, kuinka Nadja istahti baarijakkaralle häntä vastapäätä. Melchor ponkaisi viereiselle jakkaralle ja henkäisi huojentuneen kuuloisesti.
”Näytät siltä kun oisit nähnyt useammankin aaveen”, Eemil virnuili ystävälleen tiskin toiselta puolelta. Nuorukaisen pähkinänruskeat silmät tuikkivat ilkikurisesti. Mustassa työkauluspaidassaan ja sliipatussa ananastukassaan Eemil näytti lähes asialliselta nojatessaan tiskiin. Mies oli työskennellyt Paronissa koko täysi-ikäisyytensä ajan, mikä tuntui Nadjasta ikuisuudelta siitä huolimatta, että Eemil olikin häntä vain vuoden vanhempi. Brunette iloitsi ystävänsä työmenestyksestä, vaikka huomasikin edelleen usein kaipaavansa häntä seurakseen milloin mihinkin pikkurikokseen. Baarimikkona Eemil tosin tuntui nykyään tietävän kaiken, mitä kaupungissa tapahtui, joten Nadja oli päättänyt olla valittamatta asiasta liikoja.
”Ei siellä aaveita ollu”, nainen puuskahti, vaikka radiotornin kierreportaiden muisteleminen karmikin hänen selkäpiitään hiukan, ”mut kato mitä mä löysin.”
Nadja kaivoi USB-tikun taskustaan ja laski sen baaritiskille Eemilin eteen. Mies kohotti lävistettyä kulmaansa.
”Löysit?”
”Okei, no, varastin”, hän heitti kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi.
Eemil pyöritteli muistitikkua kädessään. ”Keneltä?”
”En mä tiiä. Siellä oli joku nainen. Toi tikku oli kiinni yhdessä konsolissa.”
”Pakko täs on jotain hauskaa olla. Mulla on läppäri takahuoneessa, tuutko?”
Nadja oli jaloillaan jo ennen kuin hänen ystävänsä sai lausettaan loppuun. Melchor hyppäsi tiskin yli Eemilin olkapäälle, ja Nadja seurasi kaksikkoa sisään VAIN HENKILÖKUNTA -kyltillä koristellusta mustasta ovesta.
Kolmikko kerääntyi Eemilin kannettavan tietokoneen ääreen tilan perälle. Paronin takahuone ei ollut juuri itse baaritilaa valoisampi. Läppärin näytön valo kirveli Nadjan silmiä, mutta hetken kärsittyään hän onnistui tarkentamaan katseensa laitteeseen ongelmitta. Nadja ja Melchor katselivat, kun Eemil työnsi muistitikun koneen USB-porttiin. Brunette yritti naputtaa jalkaansa lattiaa vasten malttamattomana, mutta lattian pinta oli niin tahmea, että rytmistä tuli todella laiska ja epätasainen. Pitkän odotuksen jälkeen näytölle kuitenkin avautui pieni ikkuna, jonka vasemmassa yläreunassa komeili tasan yksi kansio. Eemil napsautti nimettömän kansion auki, ja ruudulle levähti rivikaupalla erilaisia tiedostoja. Nadja innostui ja työnsi naamansa lähes kiinni näyttöön, mutta pettyi huomatessaan, että valtaosa tiedostoista oli nimettömiä tai nimetty yksittäisillä merkeillä. Lisäksi lähes kaikki tiedostot olivat muotoa .ehp. Hän mietti ja mietti, mutta ei muistanut koskaan kuulleensa kyseisestä tiedostomuodosta.
”Saatko sä noita auki?” brunette kysyi Eemililtä ja osoitti yhtä kymmenistä ehp-tiedostoista.
Eemil yritti, mutta ei löytänyt sopivaa ohjelmaa tiedostojen avaamiseen. Mies huokaisi turhautuneena.
”Ehkä nää korruptoitui kun vedit tän tikun irti. Vaikka en kyllä tiiä minkä ohjelman muka pitäis avata ehp-tiedostoja”, nuorukainen pohti kulmat kurtussa.
Takaiskusta huolimatta muutama tiedostoista kiinnitti Nadjan huomion. Yksi ehp-tiedostoista oli mielikuvituksettomasti otsikoitu ”henkilötiedoiksi”, ja aivan kansion lopussa oli kaksi nimetöntä tekstitiedostoa, joiden sisältö näytti koostuvan täysin päättömistä merkkijonoista.
Melchor tuijotti avattua tekstitiedostoa pitkään.
”Pan, pan”, se virkkoi lopulta.
Onnekseen Nadja ymmärsi Pansearia valtaosan ajasta. Hänen katseensa poukkoili läppärin näytön ja tulipokémonin välillä kuin pingispallo.
”Mel sanoo, että toi vois olla salakieltä. Mitä luulet?”
Eemil kallisti päätään. Nadja ei tosin ollut aivan varma, kielikö ele siitä, että Eemil todella pohti asiaa, vai venyttelikö tämä vain niskaansa.
”Ehkä”, nuorukainen sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”mutta en mä tiedä onko tässä mitään arvokasta tietoa. Eikä tää kyllä muutenkaan oo yhtään mun osaamisalaa. Eikä varmaan sunkaan.”
Nadja pyöräytti silmiään. Eemil oli selvästi ollut oikeissa töissä aivan liian kauan. Rikollispiireissä käytettiin paljon erilaisia koodikieliä, mutta bruneten oli myönnettävä, ettei hän ollut perehtynyt niihin, saati sitten viestinyt yhdelläkään. Moiset hienoudet olivat nimekkäämpien lainsuojattomien puuhia. Nadjan kaltaisille pikkurikollisille oli paljon tarkoituksenmukaisempaa, että niin uutiset kuin salaisuudetkin kiersivät selkokielellä.
”Totta kai siinä on! Ei se muuten olis kirjoitettu salakielellä.”
”Jos se on salakieltä”, Eemil painotti ja huokaisi sitten, ”mä joka tapauksessa siirsin nää kaikki jo tähän koneelle. Lähetän ne tekstitiedostot sulle. Hukkaat sen tikun kuitenkin.”
”No joojoo. Mä mietin asiaa”, Nadja puuskahti ja irrotti muistitikun tietokoneesta.
Hänen taidoillaan oli turha yrittää lähteä purkamaan mahdollista koodikieltä, eikä nainen liioin tuntenut tai edes tiennyt ketään, joka olisi ollut pätevä kyseiseen touhuun. Nadja ei myöskään ollut aivan varma, halusiko sekaantua potentiaalisesti ylemmän tason rikolliseen radiotornibisnekseen, johon liittyi oudolla tiedostomuodolla salattuja henkilötietoja ja koodikielellä kirjoitettuja viestejä. Nadjan kiinnostus oli auttamatta herännyt, mutta hän myös tiesi oman paikkansa. Kaikkien varpaille ei kannattanut hyppiä.
”Mun pitää miettiä tätä.”
”Sä sanoit ton jo”, Eemil huomautti.
Nadja sulloi USB-tikun farkkujensa etutaskuun ja huitaisi toisella kädellään epämääräisesti ystävänsä suuntaan.
”Oo hiljaa. Mä lähden kotiin.”
”Tarkotat varmaan mun kotiin?”
Nadja pörrötti Eemilin kirkkaanvihreiksi värjättyjä hiuksia kävellessään tämän ohi baarin takaovelle. Hän oli asunut kyseisen lapsuudenystävänsä alivuokralaisena jo useamman viikon, mutta järjestely ei tuntunut häiritsevän miestä.
”Nähdään aamulla”, Eemil huikkasi Nadjan ja Melchorin perään heidän livahtaessaan takaisin kaupungin kaduille.
Alkukesän yö Verdanturfissa oli pimeä mutta lämmin. Arkipelagon pohjoisosissa yöt olivat kenties jo kauttaaltaan valoisia, mutta Viridianissa hämäryys jatkuisi vielä pitkälle kesään. Lauhkea merituuli kuljetti satamasta savun hajua ja yksittäiset Taillowit lentelivät kerrostalojen kattojen yllä korkealla Nadjan ja Melchorin yläpuolella. Kaupungissa oli huvittavan paljon suuria ja pramean näköisiä rakennuksia – ihan kuin Verdanturf olisi yrittänyt kompensoida kuvitteellisella suuruudellaan sitä, ettei se hallinnollisesta asemastaan huolimatta ollut provinssin pääkaupunki. Kapeita rakennusten välejä ei oltu suunniteltu kuhiseville kauppakaduille, äänekkäille toriaukioille tai aurinkoisille bulevardeille, vaan harmaat kadut ja kujat johtivat jäykästi paikasta toiseen vailla turhia koukeroita. Nadja piti Verdanturfin kirjaimellisesta mutkattomuudesta, mutta hänen oli myönnettävä, että erityisesti kaupungin keskusta kävi kaikessa muuttumattomuudessaan toisinaan tylsäksi. Satama ja laitakaupunki tarjosivat vaihtelua silloin tällöin, mutta nekin olivat pitkälti samassa linjassa keskustan tapahtumaköyhyyden kanssa.
Nadja kääntyi tottuneesti kadunkulmalta toiselle Melchor kannoillaan loikkien. Kuten Verdanturfin kaltaisessa kaupungissa saattoi odottaakin, hän ei nähnyt ympärillään juuri muuta kuin harmaita seiniä satunnaisine kyltteineen ja valoineen. Brunette asteli Virkakatua pitkin kohti kaupungin satama-alueen laitaa ja oli juuri kääntymässä Eemilin kotikadulle Laivakujalle, kun hän äkkiä huomasi Melchorin pysähtyneen. Nadja kääntyi katsomaan takanaan nököttävää tuliapinaa, joka tuijotti keskittyneesti heidän tulosuuntaansa pitkin hajanaisesti valaistua katua. Otuksen korva värähti. Nadja yritti keskittyä kuuntelemaan, mutta hänen korviinsa ei kantautunut muuta kuin Taillowien huutoa ja satunnaisia kolahduksia sataman suunnalta.
Melchor kääntyi kannoillaan ja hyppäsi parilla vaikuttavalla loikalla ihmisystävänsä olkapäälle.
”Pan, pan”, se sihahti hätäisen kuuloisesti ja huitoi käpälällään Laivakujan suuntaan.
”Me- mitä?” Nadja kysyi hämmentyneenä, mutta kääntyi kuitenkin Laivakujalle ja lähti harppomaan katua pitkin kohti Eemilin asuntoa. Matkaa oli jäljellä enää viitisensataa metriä.
”Sear!” Melchor älähti.
”Meitä seurataan? Mut eihän-”
”Pan!”
”Okei, okei”, nainen mutisi ja kiihdytti askeleensa juoksuksi.
Nadja tunsi paniikin hiipivän jäseniinsä. Mitä hän nyt muka oli tehnyt? Brunette kurkkasi juostessaan hätäisesti olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hänen yllätyksensä olikin suuri, kun hän katseensa takaisin tiehen kääntäessään oli vähällä törmätä keskellä katua kyyristelevään Mightyenaan. Nadja kiljaisi yllättyneenä ja singahti oikealle tarkoituksenaan kiertää Pokémonin ympäri, mutta joku tai jokin tarttui häntä lujasti olkavarresta. Nadjan matka katkesi nytkähtäen ja kipu kiehahti hänen oikeassa olkapäässään kuin se olisi yrittänyt poksauttaa itsensä irti liitoksistaan. Brunette sihahti tuskissaan ja otti vielä muutaman kompuroivan askeleen eteenpäin, mutta ote hänen olkavarressaan pysyi lujana eikä juuri sallinut hänelle liikkumisvaraa. Melchor käänteli päätään vauhdikkaasti kuin hoothootinpoikanen suunnatessaan katseensa vuoroin Mightyenaan, vuoroin kouluttajaansa ja tämän nappaajaan.
”Musta tuntuu, että sulla on jotain, joka kuuluu mulle”, sanoi naisääni Nadjan takaa.
Nadja yritti parhaansa mukaan kuulostaa itsevarmalta naurahtaessaan, mutta ääni kuulosi kuristuneelta ja heikolta. ”Mulla? Miten niin?”
Hän kurottautui vaivalloisesti katsomaan vangitsijaansa olkansa yli. Nadja tunnisti henkilön nopeasti radiotorninaiseksi. Kivenmurikka jos toinenkin tuntui tipahtavan hänen vatsanpohjaansa.
Radiotorninainen tuhahti ja töytäisi Nadjaa eteenpäin. Samalla nainen irrotti otteensa hänen olkapäästään, ja ilokseen Nadja onnistui olemaan kaatumatta rähmälleen tönäisyn voimasta. Hän hoiperteli eteenpäin muutaman kumaran askeleen verran, mutta oli sitten taas vähällä törmätä ärisevään Mightyenaan. Melchor kiiruhti ihmisystävänsä jalkoihin. Brunette nielaisi hermostuneena ja kääntyi olkapäätään pidellen katsomaan katulampun himmeässä valokeilassa seisovaa radiotorninaista.
Nainen näytti häiritsevän rennolta siihen nähden, että oli juuri potentiaalisesti vääntänyt Nadjan olkapään sijoiltaan. Hän seisoi kädet puuskassa paino vasemmalla jalalla ja kohotti toista tummaa kulmaansa Nadjan suuntaan. Naisella oli pistävät, siniset silmät ja hän oli pukeutunut grunge-tyylisesti revittyihin farkkuihin ja kangasmerkeillä ja niiteillä koristeltuun farkkutakkiin. Lyhyet korpinmustat hiukset pysyivät enimmäkseen poissa naisen kasvoilta pään ympäri sidotun bandanahuivin ansiosta. Ainoa asia, joka heikensi naisen uskottavuutta, oli hänen pituutensa. Nadja ei voinut estää suupieltään nykimästä. Radiotorninainen oli ainakin puoli päätä häntä lyhyempi.
”Ei mulla oo mitään”, Nadja huomasi töksäyttävänsä, vaikka USB-tikku painoikin äkkiä yllättävän raskaana hänen taskussaan.
Radiotorninainen siristi silmiään.
”Ei mulla niin huono kasvomuisti oo. Katos nyt, sä voit antaa sen tikun mulle, tai Norael voi ottaa sen.”
Mightyena urahti ilmeisen tyytyväisenä kuullessaan nimensä. Nadja pakottautui suoristamaan ryhtinsä.
”Sun pitää etsiä henkilötietos jostain muualta”, hän bluffasi, ”se tikku on jo mennyttä.”
Nadja ei ollut varma, miksi suhtautui muistitikkuun yhtäkkiä niin omistavasti, mutta hänhän sen oli varastanut. Löytäjä sai pitää.
”Mikäs toi tuolla taskussa on?” Tummahiuksinen nainen osoitti puolihuolimattomasti Nadjan suuntaan. Brunette vilkaisi alaspäin ja kirosi farkkujensa tiukkoja etutaskuja mielessään. Kunpa hän vain olisi jäänyt Eemilin riesaksi viettämään iltaa Paroniin. Nyt hän ei voinut enää perääntyä – oli siis aika tehdä jotakin harkitsematonta.
”Mitä sä sillä edes teet? Ne tiedostot on korruptoituneita. Ja nyt, jos ei haittaa, mulla ja Melillä on muita asioita hoidettavana.”
Melchor vilkaisi ihmisystäväänsä epävarman oloisena, mutta kyyristyi sitten hiukan vastahakoisesti taisteluasentoon.
”Pan, pan!” se uhosi.
Kadulla oli hetken aivan hiljaista, mutta sitten radiotorninaisen farkkutakin peittämät hartiat alkoivat hytkyä ja hän päästi ilmoille vaivoin tukahdutetun haukahduksen, jonka kaiketi oli tarkoitus kuulostaa naurulta. Naisen Mightyena ulvahti huomattavan samankaltaisella nuotilla.
”Arvaa mitä? Antaa olla. Sä oot aika hauska. Mikä sun nimi on?”
Nadja katsoi epäuskoisena, kun lyhythiuksinen nainen otti askeleen eteenpäin ja ojentautui kättelemään häntä. Brunette katsoi ensin radiotorninaista, sitten tämän ojennettua nahkahansikkaan verhoamaa kättä, ja sitten taas radiotorninaista.
”Nox”, hän esittäytyi lopulta ja vastasi naisen kädenpuristukseen, vaikka liike kivistikin hänen olkapäätään.
Radiotorninainen virnisti hyväntuulisesti.
”Nox”, hän vaikutti maistelevan nimeä hetken, ”hauska tavata. Sä voit sanoa mua Hyenaksi.”
Nadja yritti parhaansa mukaan vastata naisen toispuoleiseen hymyyn, mutta hänen oma hymynalkunsa katosi nopeasti yllätyksen tieltä.
’Hyena? Se Hyena?’
Brunette tajusi puhuneensa ääneen vasta, kun Hyena nauroi katkonaiseen tapaansa ja irrotti otteensa.
”Luultavasti. Ja nyt se tikku kauniiseen käteen. Me tarvitaan sitä.”
Eemil vaikuttaa ihan hauskalta hahmolta. :3 Varmaan saadaan tietää heidän yhteisestä historiasta enemmän tulevaisuudessa.